Thomas katseli eteisen ovenpieleen nojaten kuinka hänen äitinsä
oli taas pistänyt pyhävaatteet päälleen ja napitti nyt huolellisesti paksua
ulkotakkiaan.
”Etkö nyt ymmärrä että tuhlaat kaiken rahasi moiseen?”,
Thomas tivasi jälleen kerran. ”Se nainenhan on selvä huijari! Ettäs kehtaakin
käyttää toisten surua noin häikäilemättömästi hyväkseen!”
”Älä taas aloita, Thomas! Olen nähnyt asioita, joita et
sinäkään älystäsi huolimatta pystyisi selittämään.”, äiti parahti. ”Hän…tietää
asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin minä ja -”, äiti katsahti eteisen
seinällä kunniapaikan saaneeseen muotokuvaan, näyttäen surumieliseltä mutta
päättäväiseltä. ”Joka tapauksessa aion mennä, sanoit mitä sanoit”, hän tokaisi
napaten pienen käsilaukkunsa piirongin päältä ja poistui ovi kolahtaen.
”Hänen on täytynyt urkkia asioita jotenkin. Kyllä minä tämän
vielä selvitän”, Thomas mutisi itsekseen ja puki nopeasti ulkovaatteet ylleen
ja riensi ulos.
Thomas seurasi äitiään ja yritti pysyä poissa hänen
näköpiiristään, kunnes he saapuivat eräälle syrjäiselle kujalle. Thomas katseli
kulman takaa kuinka hänen äitinsä koputti oveen kolmasti ja oven avauduttua
katosi sisälle asuntoon.
”Jotenkin minun on päästävä sisään.” Thomas ajatteli ja
kiersi talon toiselle puolelle. Talon takana oli korkea lauta-aita, joka esti
näkyvyyden lähes kokonaan. Kaikilla voimillaan Thomas sai kuin saikin hilattua
itsensä aidan päälle ja pudottautui hämärälle sotkuiselle takapihalle, joka oli
täynnä mitä kummallisimpia esineitä lastenvaunuista pienoisgiljotiiniin.
Thomas huomasi keittiön ovessa olevan kissalle tai jollekin
muulle eläimelle tarkoitetun luukun, josta hän sai kurkotettua kätensä oven
kahvaan. ”Onneksi olen näin pitkä.” Thomas tuumasi.
Livahdettuaan keittiöön Thomas kuuli kuinka hänen äitinsä ja
muutama muu nainen puhuivat eteisessä. Tuhlaamatta enempää aikaa salakuunteluun
Thomas hiipi avoimesta ovesta ruokasaliin, jonka keskellä oli suuri pyöreä
punaisella liinalla peitetty pöytä. Pöydällä oli yksi kynttilä, outoa valoa
kajastava pallo sekä kahvallinen palvelijan kello. Huoneen jokainen seinä oli myös
peitetty tummilla verhoilla, joiden taakse Thomas myös piiloutui.
Pian Thomas sai todistaa sitä miksi hänen äitinsä niin usein
halusi tulla tänne. Naiset saapuivat saliin ja asettuivat pöydän ympärille.
Nuori nainen sammutti kaikki valot ja sulki ovet kunnes enää pöydällä palava
kynttilä, sekä pimeässä hohtava pallo loivat huoneeseen hämyisää kajoa. Naiset
ottivat toisiaan käsistä kiinni ja muodostivat ketjun. Nuori nainen alkoi
toistaa outoja loitsuja ja kutsua läsnä olevia henkiä esiin. Muut naiset
näyttivät hyvin keskittyneiltä, muutama hieman pelokkaaltakin Sitten nuori
nainen puhalsi kynttilän sammuksiin, jolloin koko huone oli pilkkopimeä –
naisen jatkaessa kutsumistaan.
Yhtäkkiä kello alkoi kilistä. Joiltakin naisista pääsi säikähtänyt
parahdus. Verhon takana Thomaskin säpsähti, mutta jatkoi seuraamista henkeään
pidätellen. ”Tunnen läsnä olevan edesmenneen. Nuoren miehen, joka kysyy
äitiään. Hän kertoo kadonneensa sodassa”, nuori nainen sanoi ja pyysi henkeä
antamaan merkin läsnäolostaan. Yhtäkkiä pimeässä hohtava pallo alkoi kaikkien
hämmästykseksi leijua ilmassa.
”O-olen täällä
William.” Thomas kuuli äitinsä sanovan hiljaa.
Nuori nainen sanoi nyt antavansa Williamin tulla esiin – ja
alkoi puhua kammottavalla äänellä. ”Äiti, minulla on kaikki hyvin – olen
kiitollinen että tulit taas tapaamaan minua, vaikka veljeni Thomas on yrittänyt
sitä estää, eikö niin?”
Thomas kuuli äitinsä nyyhkyttäen myöntävän asian olevan
totta. Kiukusta kihisten Thomas päätti ryhtyä toimeen ja kaivoi taskustaan
tulitikkuaskin. Hän tuli esiin verhon takaa ja sytytti tulitikun.
Yhtäkkinen ilmestys sai naiset ensin kirkumaan kauhusta
luullen ehkä hänen olevan kyseessä oleva kuollut poika. Thomasin sytyttäessä
vielä uuden tikun he kuitenkin huomasivat jonkin olevan pielessä. Nuori meedio
näytti kauhistuneelta – hänen toinen kätensä ei ollutkaan vieressä olevan
naisen kädessä kiinni vaan vapaana pidellen jonkinlaista ongenvapaa
muistuttavaa keppiä, jonka päässä pimeässä hohtava esine riippui. Toisella
kädellään hän piteli molemmilla puolillaan istuvien naisten käsiä yhtä aikaa.
Huoneen vallitsi pian sekasortoinen ja vihainen meteli. ”Nyt
lorusi on loppu senkin rahastaja.” Thomas tiuskaisi löytäen viimein lampun ja
sytyttäen sen. Naiset hänen ympärillään jatkoivat tivaamista yhtälailla,
meedion yrittäessä turhaan selittää asiaa. Thomas riensi järkyttyneen äitinsä
luo ja pyysi häntä lähtemään kanssaan kotiin. ”Mutta…mutta William.”, äiti
nyyhkytti. Thomas ei osannut sanoa mitään, otti vain äitinsä kainaloonsa ja
ohjasi hänet ulos talosta. Kotimatkalla äiti nojasi Thomasiin ja niiskutti
hiljaa ”En halunnut päästää irti, halusin niin kovasti uskoa – mutta minulla
vain on niin ikävä.” ”Tiedän, niin
minullakin.” Thomas vastasi.
