8. Meedio

Thomas katseli eteisen ovenpieleen nojaten kuinka hänen äitinsä oli taas pistänyt pyhävaatteet päälleen ja napitti nyt huolellisesti paksua ulkotakkiaan.

”Etkö nyt ymmärrä että tuhlaat kaiken rahasi moiseen?”, Thomas tivasi jälleen kerran. ”Se nainenhan on selvä huijari! Ettäs kehtaakin käyttää toisten surua noin häikäilemättömästi hyväkseen!”

”Älä taas aloita, Thomas! Olen nähnyt asioita, joita et sinäkään älystäsi huolimatta pystyisi selittämään.”, äiti parahti. ”Hän…tietää asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin minä ja -”, äiti katsahti eteisen seinällä kunniapaikan saaneeseen muotokuvaan, näyttäen surumieliseltä mutta päättäväiseltä. ”Joka tapauksessa aion mennä, sanoit mitä sanoit”, hän tokaisi napaten pienen käsilaukkunsa piirongin päältä ja poistui ovi kolahtaen.

”Hänen on täytynyt urkkia asioita jotenkin. Kyllä minä tämän vielä selvitän”, Thomas mutisi itsekseen ja puki nopeasti ulkovaatteet ylleen ja riensi ulos.

Thomas seurasi äitiään ja yritti pysyä poissa hänen näköpiiristään, kunnes he saapuivat eräälle syrjäiselle kujalle. Thomas katseli kulman takaa kuinka hänen äitinsä koputti oveen kolmasti ja oven avauduttua katosi sisälle asuntoon.

”Jotenkin minun on päästävä sisään.” Thomas ajatteli ja kiersi talon toiselle puolelle. Talon takana oli korkea lauta-aita, joka esti näkyvyyden lähes kokonaan. Kaikilla voimillaan Thomas sai kuin saikin hilattua itsensä aidan päälle ja pudottautui hämärälle sotkuiselle takapihalle, joka oli täynnä mitä kummallisimpia esineitä lastenvaunuista pienoisgiljotiiniin.

Thomas huomasi keittiön ovessa olevan kissalle tai jollekin muulle eläimelle tarkoitetun luukun, josta hän sai kurkotettua kätensä oven kahvaan. ”Onneksi olen näin pitkä.” Thomas tuumasi.

Livahdettuaan keittiöön Thomas kuuli kuinka hänen äitinsä ja muutama muu nainen puhuivat eteisessä. Tuhlaamatta enempää aikaa salakuunteluun Thomas hiipi avoimesta ovesta ruokasaliin, jonka keskellä oli suuri pyöreä punaisella liinalla peitetty pöytä. Pöydällä oli yksi kynttilä, outoa valoa kajastava pallo sekä kahvallinen palvelijan kello. Huoneen jokainen seinä oli myös peitetty tummilla verhoilla, joiden taakse Thomas myös piiloutui.

Pian Thomas sai todistaa sitä miksi hänen äitinsä niin usein halusi tulla tänne. Naiset saapuivat saliin ja asettuivat pöydän ympärille. Nuori nainen sammutti kaikki valot ja sulki ovet kunnes enää pöydällä palava kynttilä, sekä pimeässä hohtava pallo loivat huoneeseen hämyisää kajoa. Naiset ottivat toisiaan käsistä kiinni ja muodostivat ketjun. Nuori nainen alkoi toistaa outoja loitsuja ja kutsua läsnä olevia henkiä esiin. Muut naiset näyttivät hyvin keskittyneiltä, muutama hieman pelokkaaltakin Sitten nuori nainen puhalsi kynttilän sammuksiin, jolloin koko huone oli pilkkopimeä – naisen jatkaessa kutsumistaan.

Yhtäkkiä kello alkoi kilistä. Joiltakin naisista pääsi säikähtänyt parahdus. Verhon takana Thomaskin säpsähti, mutta jatkoi seuraamista henkeään pidätellen. ”Tunnen läsnä olevan edesmenneen. Nuoren miehen, joka kysyy äitiään. Hän kertoo kadonneensa sodassa”, nuori nainen sanoi ja pyysi henkeä antamaan merkin läsnäolostaan. Yhtäkkiä pimeässä hohtava pallo alkoi kaikkien hämmästykseksi leijua ilmassa.

 ”O-olen täällä William.” Thomas kuuli äitinsä sanovan hiljaa. 

Nuori nainen sanoi nyt antavansa Williamin tulla esiin – ja alkoi puhua kammottavalla äänellä. ”Äiti, minulla on kaikki hyvin – olen kiitollinen että tulit taas tapaamaan minua, vaikka veljeni Thomas on yrittänyt sitä estää, eikö niin?”

Thomas kuuli äitinsä nyyhkyttäen myöntävän asian olevan totta. Kiukusta kihisten Thomas päätti ryhtyä toimeen ja kaivoi taskustaan tulitikkuaskin. Hän tuli esiin verhon takaa ja sytytti tulitikun.

Yhtäkkinen ilmestys sai naiset ensin kirkumaan kauhusta luullen ehkä hänen olevan kyseessä oleva kuollut poika. Thomasin sytyttäessä vielä uuden tikun he kuitenkin huomasivat jonkin olevan pielessä. Nuori meedio näytti kauhistuneelta – hänen toinen kätensä ei ollutkaan vieressä olevan naisen kädessä kiinni vaan vapaana pidellen jonkinlaista ongenvapaa muistuttavaa keppiä, jonka päässä pimeässä hohtava esine riippui. Toisella kädellään hän piteli molemmilla puolillaan istuvien naisten käsiä yhtä aikaa.

Huoneen vallitsi pian sekasortoinen ja vihainen meteli. ”Nyt lorusi on loppu senkin rahastaja.” Thomas tiuskaisi löytäen viimein lampun ja sytyttäen sen. Naiset hänen ympärillään jatkoivat tivaamista yhtälailla, meedion yrittäessä turhaan selittää asiaa. Thomas riensi järkyttyneen äitinsä luo ja pyysi häntä lähtemään kanssaan kotiin. ”Mutta…mutta William.”, äiti nyyhkytti. Thomas ei osannut sanoa mitään, otti vain äitinsä kainaloonsa ja ohjasi hänet ulos talosta. Kotimatkalla äiti nojasi Thomasiin ja niiskutti hiljaa ”En halunnut päästää irti, halusin niin kovasti uskoa – mutta minulla vain on niin ikävä.”  ”Tiedän, niin minullakin.” Thomas vastasi.

7. Tantsut

- Sä astuit taas mun varpaille, jäbä! Koita ny varoo hei.
- Anteeksi hyvä neiti. Pyörähtelen vain kovin innoissani tässä. Harvoin täällä Poukotöyräällä näkee noin nättejä tyttölöitä.
- No ei se mitään. Onneks tääl oli tää happening - muuten olisin kuollut tylsyyteen meidän huvilalla kun porukat vaan saunoo ja ui hulluna. Noni, nyt se musa loppui si.
- No niin se taisi tehdä. Tuota...saiskos olla pieni iltakävely tuonne meidän aitan taakse? Näyttäisin teille meitin uuden niittokoneen.
- Siis mitä? No okei si.

6. Juhlapäivä

Mun vanhimalla siskolla on tänään ylioppilaspäivä. Mulla on siis tosi monta siskoo ja veljee mut se on meistä kaikista vanhin. Sillä on sininen mekko päällä ja valkoinen lakki ja täällä käy meiän sukulaisia koko päivän ja on kauhee vilske. Pöydällä on paljo kukkia ja kortteja.

Nytten tänne tuli taas jotain sen luokkakavereita. Noi kaks on vissiin ne kaksoset joista se on puhunu, toinen on pienempi ja toinen isompi eikä ne oo kyllä yhtään saman näkösii.

Niillä on meikit naamassa ja ne nauraa jotain. Mun sisko ei meikkaa mut on se silti nätin näkönen. Ei meiän perheessä kukaan meikkaa paitti yks mun sisko vaik mun äiti ei tykkää et se tekee niin.

Meen vähä lähemmäs kuunteleen - ton hajun mä kyl tiiän. Oon haistanu sen monta kertaa jossain kaupas ja puliukot haisee siltä. "Te ootte juonu kaljaa!" mä sanon. Nyt ne näyttää noloilta ja nauraa.

"Ei olla otettu ku yks huikka ku kaveri jonka kyydil tultiin tarjos." toinen niistä sanoo. Niin varmaa. Kuiteski on ihan kännissä molemmat.

5. Erilaiset repliikit

"Niin, minä olin tässä juuri tulossa tuolta terveyskeskukselta ja satuin olemaan juuri
suojatiellä, hyvä etten alle jäänyt. Sehän tuli kolmion takaa se auto mutta kyllä
siinä olisi pitänyt varoa tämän tytön - ne ovat nämä nuoret niin varomattomia
noitten vekottimien kanssa kuten tiedätte. Luin lehdestä että joskus siellä on ollut
toistakymmentä ihmistä sisällä tuollaisessa pienessä - eihän sitä nyt voi autoksi kutsuakaan.
Että kyllä on kummalliseksi mennyt tämä elämä ja verikokeesta olin tosiaan tulossa että en
tiedä milloin tästä vielä lähtö tulee yhtäkkiä tuommoisten takia."


"No se auto tuli niinku tuolta ja meni silleen PAAAUM!
Ja sitten tuli kauhee savu silleen näin! Ja kaikki rupes itkeen ja huutaan ja sitten
tuli se...se...amlu...ampulanssi ja vei sen tädin pois."


"No siis,  mä ajoin ton mopoauton peräs ja se oli kyl ajamas ihan normaalisti tossa tiellä
ja tää mies vaan ei kattonu yhtään vaikka sillä oli kolmio. Tässä risteykses pitää olla kyl
tosi varovainen, mullakin on ollu vasta vähän aikaa kortti ja melkein koskaan ei noi tuolta
tulevat varo. Varsinki jos on nuorii liikenteessä."

4. Haave

Mieleni harhautuu taas haavekuvaan,
kuinka onkin se typerää.
Tiedän että toivon turhaan,
mutta muuta en mä enää nää.

Hän unissain mun luonain käy,
se ainoan lohdun mulle suo.
Toivoa tulevasta ei eessäin näy,
ehkä kuolema hänet luoksein tuo.

3. Romanssi

En voi sille mitään, minun on vain saatava nähdä hänet taas. Tiedän ettei palvelijoilla ole asiaa tähän huoneeseen ilman syytä ja lupaa. Mutta koska herrasväki on viikon kestävällä vierailulla Firenzeen, on heillä jotka ovat jääneet pitämään taloa pystyssä ollut viimeaikoina paljon vapaampi tilaisuus liikkua ympäriinsä piittaamatta niin suuresti soveliaisuussäännöistä

Tätä tilaisuutta käytän minäkin ja hiippailen muiden nukkuessa toiseen kerrokseen, jossa päämääräni sijaitsee. Avaan suuren oven, joka päästää hiljaisen narahduksen ja sydämeni on hypätä kurkkuun. Seisahdun paikalleni, katson eteen, taakse ja sivuille, kunnes olen täysin varma että olen yksin ja uskaltaudun viimein sisälle.

Korjaan hieman esiliinaani ja kampaustani. Eihän nimittäin sovi tulla tänne minkä näköisenä tahansa. Hetken mietin mitä oikein olen tekemässä, mutta tämä paikka on kutsunut minua siitä lähtien kun kerran olin täällä rouvan kanssa korjaamassa ison ikkunan verhoja.

Siinä hän on. En uskalla hetkeen edes katsoa, mutta sitten rohkaisen itseni. Hän on yhtä kaunis kuin ennenkin, vaatteet vanhanaikaiset, mutta sivistyneet – hiukset mustat ja silmät taivaan siniset. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua tuolla tavalla ja tunnen punastuvani.

Seison paikallani loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes tajuan että olisi ehkä jo aika palata takaisin nukkumaan, ennen kuin aamutoimet talossa alkavat.

Tiedän että tämä on säälittävää. Tiedän ettei muotokuvassa minua katsovaa miestä ole olemassakaan. Tai on ollut, mutta hän on kuollut jo sata vuotta sitten, taisi olla rouvan isoisoisä tai jotakin sellaista. Mutta en vain voi itselleni mitään, hän on lumonnut minut ja minun on aina tultava takaisin – ensirakkauteni olkoon maalia ja kangasta, ei minua kukaan muukaan katsele.

2. Aamu

Johanna heräsi oranssiin valonkajoon. Se muodostui verhojen välistä pilkottavista auringonsäteistä. Oranssin värin ne saivat kankaaseen kuvioiduista appelsiineista ja kellertävistä päärynöistä. Maaliskuussa alkoi jo olla lämpimämpää ja pikkuiset leskenlehdet ympäröivät Kokemäenjoen rantoja.

Johannan ensimmäinen ajatus oli ”Mikähän päivä nyt on... Ai niin. Voi paska.”

Johanna kurkotti tuolilla olevaan kaukosäätimeen ja avasi television. Sieltä tuli vain jotain ihme The Voice of Finlandin uusintaa - tällä kertaa joku hämeenlinnalainen kimeä-ääninen blondi ei vakuuttanut ketään, eikä yhdenkään tuomarin tuoli kääntynyt. Tähkä vain nojaili tuttuun tapaansa kovasti eteenpäin ja nyrpisti naamaansa.

"Ääh. Olen jo nähnyt tämän" Johanna ajatteli. "Pitäisi varmaan nousta. Mutta kun olen nukkunut niin katkonaisesti."

Olohuoneen kahvipöydällä oli valkoisia kukkakimppuja. Erin – tädin hautajaisista oli vasta muutama päivä, eivätkä ne vielä olleet nuutuneet.

”Höh. Kaikki me kuitenkin joskus kuitenkin nuudutaan.” 

Tädin ei – niin – yllättävä, mutta kuitenkin aikainen kuolema sai Johannan tuntemaan lähinnä ärsytystä.  Kyllä hän tädistä oli pitänyt, silloin kun tämä oli ollut selvin päin. Tädin elämä oli kuitenkin ollut kovin ongelmapitoista viimeisinä aikoina. Eniten huolta Johannalle tuotti oman äidin vointi. Hän oli ollut aivan poissa tolaltaan siskonsa vuoksi. Niin monet kerrat oli hänelle aiheutettu huolta ja nyt kaikki oli kerralla ohi.

Kehrääjänkadulla kolisteli tienharjauskone. Jään sulettua hiekoitukseen käytetyt pikkukivet aiheuttivat kauheaa pöllyämistä. Vastapäisen talon parvekkeella maalari teki hommiaan.

Johanna pisti kahvin tippumaan.