4. Haave

Mieleni harhautuu taas haavekuvaan,
kuinka onkin se typerää.
Tiedän että toivon turhaan,
mutta muuta en mä enää nää.

Hän unissain mun luonain käy,
se ainoan lohdun mulle suo.
Toivoa tulevasta ei eessäin näy,
ehkä kuolema hänet luoksein tuo.

3. Romanssi

En voi sille mitään, minun on vain saatava nähdä hänet taas. Tiedän ettei palvelijoilla ole asiaa tähän huoneeseen ilman syytä ja lupaa. Mutta koska herrasväki on viikon kestävällä vierailulla Firenzeen, on heillä jotka ovat jääneet pitämään taloa pystyssä ollut viimeaikoina paljon vapaampi tilaisuus liikkua ympäriinsä piittaamatta niin suuresti soveliaisuussäännöistä

Tätä tilaisuutta käytän minäkin ja hiippailen muiden nukkuessa toiseen kerrokseen, jossa päämääräni sijaitsee. Avaan suuren oven, joka päästää hiljaisen narahduksen ja sydämeni on hypätä kurkkuun. Seisahdun paikalleni, katson eteen, taakse ja sivuille, kunnes olen täysin varma että olen yksin ja uskaltaudun viimein sisälle.

Korjaan hieman esiliinaani ja kampaustani. Eihän nimittäin sovi tulla tänne minkä näköisenä tahansa. Hetken mietin mitä oikein olen tekemässä, mutta tämä paikka on kutsunut minua siitä lähtien kun kerran olin täällä rouvan kanssa korjaamassa ison ikkunan verhoja.

Siinä hän on. En uskalla hetkeen edes katsoa, mutta sitten rohkaisen itseni. Hän on yhtä kaunis kuin ennenkin, vaatteet vanhanaikaiset, mutta sivistyneet – hiukset mustat ja silmät taivaan siniset. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua tuolla tavalla ja tunnen punastuvani.

Seison paikallani loputtomalta tuntuvan ajan, kunnes tajuan että olisi ehkä jo aika palata takaisin nukkumaan, ennen kuin aamutoimet talossa alkavat.

Tiedän että tämä on säälittävää. Tiedän ettei muotokuvassa minua katsovaa miestä ole olemassakaan. Tai on ollut, mutta hän on kuollut jo sata vuotta sitten, taisi olla rouvan isoisoisä tai jotakin sellaista. Mutta en vain voi itselleni mitään, hän on lumonnut minut ja minun on aina tultava takaisin – ensirakkauteni olkoon maalia ja kangasta, ei minua kukaan muukaan katsele.